OSA II – KASVAN JA OPIN
Luku 6: Kasvamista ja ensimmäisiä omia seikkailuja
Ensimmäinen syntymäpäiväni oli tullut ja mennyt. Olin kasvanut pienestä pennusta nuoreksi koiraksi. Vuosi 2016 oli ennen kaikkea arjen, harrastusten ja kasvamisen aikaa. Opin uusia asioita ja kasvoin vähitellen aikuiseksi koiraksi. Muru piti edelleen huolen perheen järjestyksestä. Minä ja Muru olimme molemmat uteliaita – halusimme tietää, mitä ympärillämme tapahtui.
Tänä vuonna tutustuin agilityyn, doboon ja rally-tokoon. Huomasin, että kaikenlaista kivaa voi tehdä yhdessä ihmisten kanssa. Heinolassa pääsin agilityputkeen – se oli mukavaa puuhaa, vaikka välillä piti miettiä, kumpaan suuntaan sitä oikein mentiin.
Keväällä ihmiset matkustivat Venetsiaan, ja minä pääsin tuttuun hoitopaikkaan Vantaalle. Siellä oli kavereita ja paljon tekemistä – minua käytettiin muun muassa kaivuutöissä pihalla ja tehokkaana herätyskellona sisällä. En tiedä, saivatko ihmiset siitä kaiken haluamansa hyödyn, mutta minä ainakin viihdyin! Olinhan kummitätini silmäterä.
Vuoden lopulla Mari täytti pyöreitä. Mari ja Tapani lähtivät juhlimaan merkkipäivää Meksikoon. Minulle järjestettiin oma matka: minulle pakattiin oma reppu, jossa oli ruokaa, leluja, pyyhe ja vettä, ja lähdin toisen hoitotädin kanssa junalla Ouluun. Ihmisten Meksikon-matkan aikana minä sain oman junaseikkailuni. Olin moitteeton matkustaja ja käyttäydyin hienosti. Kaikki saivat siis oman matkansa! Tässä vaiheessa minusta alkoi kehittyä sellainen Heppu, jonka ihmiset oppivat tuntemaan: rauhallinen silloin, kun piti olla, mutta valmis osallistumaan kaikkeen kiinnostavaan.
Luku 7: Agilitykilpailu-ura ja Norjan pyrähdys
Vuosi 2017 oli monella tavalla tapahtumarikas. Tutustuin Nose Workiin, jatkoin agilityä ja sain viralliset terveystulokseni: lonkat olivat B/B ja kyynärät 0/0.
Agilityharrastus alkoi esteiden rakentamisella; pentunahan ei vielä hypytetä koiraa, ja kilpailuihinkin pääsee vasta 18 kuukauden iässä, joten esteisiin ja lajiin tutustutaan ajan kanssa ennen kilpauraa. Minä sain siis ensin tutustua agilitymaailmaan rauhassa.
Varsinainen kilpailu-urani alkoi vuonna 2017 – ja samalla se oikeastaan päättyikin kuuden kilpailustartin jälkeen. Sodankylän legendaarinen kilpailu on ehdottomasti yksi elämäni parhaista agilitymuistoista. Sodankylässä osallistuin neljään lähtöön. Kaikista tuli hylätty tulos. Miksi? Koska jokaisessa neljässä lähdössä tapahtui sama asia: huomasin Tapanin olevan radan vieressä yleisössä. Minun piti tietenkin käydä tervehtimässä häntä! Ensimmäisessä lähdössä karkasin radalta moikkaamaan Tapania. Tervehdys hoidettiin kunnolla, ja palasin sitten jatkamaan suoritusta. Rata meni loppuosalta virheettömästi, mutta tulos oli hylätty poistuessani radalta. Toisessa lähdössä tapahtui sama, kolmannessa sama ja neljännessäkin sama. Neljä lähtöä, neljä hylättyä tulosta ja neljä onnistunutta Tapanin tervehdystä jäivät agilityhistoriani kirjoihin. Minä en oikein ymmärtänyt, mistä ongelma syntyi. Olinhan suorittanut radat tervehtimisen jälkeen oikein mallikkaasti. Agilityssä puhutaan yhteistyöstä ja ohjaajan kuuntelemisesta – minun mielestäni olin vain laajentanut yhteistyön koskemaan myös radan vieressä olevia tärkeitä ihmisiä. Kilpailu-ura oli lyhyt mutta ikimuistoinen: ensin Tapani, sitten agility! Ja jos joku nyt vielä sitten ihmettelee, miksi Tapani seisoi radan varrella, vastaus oli selvä: Olimme jo kokeilleet aiemmin sitä, että Tapani ei seisoisi. Silloin katosin kokonaan radalta näkymättömiin etsimään häntä. Tai miksi hän edes oli kisassa mukana? No, olisi ollut aika pitkä matka jäädä kotiin odottamaan kisan loppua.
Tuon agility-kilpailun jälkeen matkasimme ylöspäin Sodankylästä kohti pohjoista. Samalla pääsin ensimmäistä kertaa Suomen rajojen ulkopuolelle, kun suuntasimme Norjan puolelle geokätköille. Karigasniemeltä jatkettiin Norjan puolelle, noin kymmenen kilometrin päähän Suomen rajasta. Yksi yö Norjassa asuntoautossa ja sitten takaisin Suomeen. Täydellinen aika ensimmäiselle suurelle ulkomaan komennukselle. Matkalla oli paljon nähtävää, ja minulle oli aivan sama, oliko kyseessä kaupunki, metsä vai tunturi – kaikki piti tarkistaa ja haistella.
Luku 8: RaksaRakki – työpäivät omalla tyylillä
Ihmisteni rakennuspuuhat kuuluivat elämääni alusta asti. Elokuussa 2017 perhe hankki tontin, rakennustyöt alkoivat ja olin mukana raksalla aina, kun ihmisetkin olivat. Minusta tuli varsinainen RaksaRakki. Sain jopa oman kypärän, joka oli tosin vähän liian suuri pörröiseen päähäni, mutta eihän rakennustyömaalla voi ilman kypärää liikkua!
Työmaalla tapahtui aina jotakin: tavaraa siirrettiin, rakennettiin, suunniteltiin ja tehtiixn erilaisia töitä. Minun tehtäväni oli tietysti valvoa, että ihmiset tekivät kaiken oikein. En ehkä osallistunut varsinaiseen fyysiseen rakentamiseen, mutta henkinen tuki oli sitäkin tärkeämpää. Toki ruoka- ja kahvitunneille osallistuin ensimmäisten joukossa. Työpäiväni olivat hyvin rentoja – ei tarvinnut hosua eikä stressata aikatauluista. Välillä piti tietysti osallistua myös työpaikan keskusteluihin ja antaa palautetta työnjohdolle. Joskus haukuin pomoa – sehän kuuluu oikean työntekijän perusoikeuksiin! Muuten en juuri hauku; olen aina ollut hiljainen koira, joten jos minulta pääsee ääni, sille on yleensä jokin erityinen syy.
<<-- OSA I – KUN KAIKKI ALKOI //\\ OSA III – KÄÄNNEKOHTIA JA SUURIA MUUTOKSIA -->>