OSA l - KUN KAIKKI ALKOI
Luku 1: Jouluaattona tehty päätös
Kaikki alkoi kirjeestä. Jouluna 2014 Mari sai joululahjaksi kirjeen, jossa oli lupa ottaa koira. Paperi oli siis jo silloin arvokkaampi kuin yksikään paketti puun alla, vaikka en ollut vielä edes olemassa. Ihmiset ovat outoja: ne antavat lupia asioihin, jotka toteutuvat myös ilman lupia. Suuri päätös ja annettu lupaus, joka tulisi muuttamaan monen elämää: tähän perheeseen tulisi koira. Ei mitään pientä koristekoiraa, joka istuisi sohvalla ja näyttäisi sievältä, vaan oikea perheenjäsen, jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista – ulkoilla, harrastaa, matkustaa ja elää tavallista arkea. Minä en tietenkin vielä tiennyt tästä lupauksesta mitään. Olin vasta tulossa maailmaan.
Alkuvuodesta 2015 alkoi tapahtua. Sopivaa pentuetta etsittiin, ja lopulta katseet kääntyivät Espooseen. Siellä asui äitini Via, jonka odotettiin saavan pentuja. Sitten tuli maaliskuu. Minun tarinani alkoi virallisesti 9. maaliskuuta 2015, kun synnyin osana viiden pennun katrasta. Siitä alkoi elämäni ensimmäinen suuri odotus:
seitsemän viikon kuluttua pääsisin omaan kotiini. Silloin olin vain pieni koiranpentu, mutta yksi asia oli jo alusta asti selvä: minulla oli tuleva oma perheeni, ja minä kuuluin siihen jo nyt.
Luku 2: Huhtikuun loppu – koti kutsuu
Huhtikuun lopussa 2015 tapahtui jotain aivan erityistä. Ihmiseni tulivat hakemaan minut Espoosta. Minut nostettiin kyytiin, ja matka uuteen kotiin alkoi. En tiennyt, mitä odottaa. Kaikki tuoksui erilaiselta, maisemat vaihtuivat ja ympärillä oli ihmisiä, jotka olivat selvästi innoissaan minusta. Uusi kotini sijaitsi Hauholla.
Siellä minua odotti kokonainen uusi maailma. Ja mikä tärkeintä, siellä asui jo kaksi kissaa: Muru ja Siru. Minulla oli siis heti alusta lähtien kaksi vanhempaa perheenjäsentä, joiden kanssa piti opetella yhteiselämää. Minä olin uusi tulokas, mutta en aikonut jäädä sivustakatsojaksi. Jos jossain tapahtui jotakin, minun piti päästä katsomaan. Ja jos mitään ei tapahtunut, oli syytä järjestää vähän ohjelmaa. Näin syntyi elämäni tärkein toimintaperiaate:
Jos jotakin tapahtuu, olen mukana. Jos mitään ei tapahdu, keksin kyllä jotakin.
Luku 3: Muru ja Siru – ensimmäiset karvaiset kaverini
Muru oli perheen pää jo ennen minun saapumistani. Hän oli rodultansa persialaiskissa. Muru oli perheen pomo, ja hän oli sitä pienestä koostaan huolimatta, eikä hänen asemastaan ollut epäselvyyttä. Muru ei tarvinnut suurta kokoa, kovaa ääntä tai erityisiä temppuja johtaakseen perhettä – hänellä oli luonnollinen auktoriteetti. Muru oli mukanani koko elämänsä ajan. Hän näki minun kasvavan pennusta aikuiseksi ja aikuisesta kokeneeksi koiraherraksi. Hän oli kaikkea: pomo, perheenjäsen, tuttu ja turvallinen osa kotia. Hänen rinnallaan opin, ettei perheen johtamiseen tarvita suuria eleitä. Muru oli Muru. Ja se riitti.
Siru puolestaan oli Murun rinnalla toinen tärkeä kissapersoona. Syntynyt 4. lokakuuta 2007, hän oli myös minua vanhempi ja ehti nähdä tähänastisesta elämästäni lähes kaiken. Siru sai kulkea omia polkujaan, ja hänellä oli hyvin erilainen suhde ulkomaailmaan kuin Murulla. Kun muuttaisimme myöhemmin Janakkalaan, Muru pysyi sisäkissana ja ulkoili ainoastaan aidatulla pihalla, kun taas Siru puolestaan sai liikkua vapaammin omia polkujaan pitkin. Meillä oli siis kaksi hyvin erilaista kissaa, ja minä kasvoin näiden kahden erillaisen kissapersoonan rinnalla.
Luku 4: Ensimmäinen kesä, geokätkennän huuma ja puolivuotiaan tunnustukset
Ensimmäinen kesä Hauholla oli täynnä ihmeteltävää. Olin vielä pieni, mutta uteliaisuutta riitti vaikka muille jakaa. Kun saavuin uuteen kotiini, painoin vain 3,5 kiloa. Kasvoin kuitenkin silmissä: toukokuussa vaaka näytti viittä kiloa, juhannuksen tienoilla lähes kahdeksaa kiloa, ja lokakuun puolivälissä olin jo jämäkkä 13,7-kiloinen nuorimies. Koti piti tutkia nurkka nurkalta, piha tarkistaa, hajut tunnistaa ja ihmisten tekemisiä seurata.
Kesällä tutustuin myös geokätköilyyn ja agilityyn. Geokätköilyssä oli kiinnostavaa kulkea mukana ja haistella ympäristöä. Ensimmäinen kätköretki tehtiin kesän alussa. Etsittiin useita kätköjä, joskin kolmella niistä minä tosin odottelin autossa ihmisten etsiessä aarteita. Heinäkuussa tehtiin pidempi retki Uudessakaupungissa. Geokätköilystä tuli yksi yhteisistä harrastuksistamme. Se on kulkenut mukana läpi elämäni, vaikka nykyään kätköjä etsitäänkin harvemmin. Mutta harrastus ei ole kadonnut. Maailmassa on edelleen paljon paikkoja, joissa kannattaa pysähtyä haistelemaan.
Pääsin tapaamaan muita schapendoeseja tasaisin välein. Esimerkiksi Yllytyshullujen Hullutpäivillä Hauholla oli paikalla sisaruksiani sekä isäni Allu. Oli mukava nähdä, että maailmassa oli muitakin samanlaisia karvakasoja. Kaikilla tuntui olevan samanlaisia ajatuksia: juostaan, leikitään, tutkitaan ja katsotaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Joskus jopa kujeillaan. Syyskuussa 2015 täytin pyöreät puoli vuotta. Olin jo ehtinyt oppia paljon, vaikka ihmisten mielestä olin edelleen pentu.
Kirjoitin tuolloin avoimen kirjeen sisaruksilleni, vanhemmilleni ja muille tutuille – minulla oli jo silloin oma tapani kertoa elämästä.
Kotikonstein mitattuna vaaka näytti jo 12,5 kiloa ja säkäkorkeutta löytyi reilut 40 senttiä. Viimeinen maitohammaskin oli juuri pudonnut, joten olin virallisesti täyttä rautaa! Tunnustin kirjeessä olevani pohjimmiltani aikamoinen pehmopoika, mutta paljastin samalla myös muutaman pienen salaisuuden. Kerroin, että korvani saattavat toisinaan olla hieman lukossa – varsinkin silloin, jos minulla on kavereita kylässä, enkä vain halua kuulla mitä pyydetään. Olin jo oppinut keräämään omat leluni koppaan (tosin tiukasti namipalkalla), mutta siivousvälineistä imuri oli ainoa, jonka jätän sovinnolla rauhaan. Listasin kirjeeseen myös lempiasiani: vinkulelut heti varhain aamulla, sekä tietenkin nailonsukat ja hiusdonitsit, jotka turvallisesti rouskuivat hampaissani. Sen sijaan vesisadetta ja uimista ilmoitin asiallisesti vastustavani. - Ja vastustan vieläkin. Vesi kuuluu sisäpuolelleni, ei ulkopuolelle. Mutta kaiken kaikkiaan osasin jo olla hienosti koiraksi jo tuolloin!
Luku 5: Syyllinen kunnes toisin todistetaan!
Marraskuun lopulla 2015 meillä koettiin myös aito rikosmysteeri. Joku – ja korostan sanaa joku – oli päättänyt hieman maistella ja uudelleenmuotoilla Marin sormikkaita. Kun luvattomat hampaankolojen putsaukset paljastuivat, talossa alkoi välitön syyllisten etsintä. Paikalla oli tietysti kaksi täysin viatonta ja täysin tyyntä kissaa, Muru ja Siru, jotka katsoivat tilannetta ilmeettöminä. Oli selvää, että kissamaailma oli tässä asiassa täysin syytön. Ja sitten katseet kääntyivät minuun. Minä yritin kyllä parhaani mukaan näyttää mitä viattominta ja suloisinta ilmettäni, mutta pörröiset korvani taisivat vähän luimistaa salaisuuden paljastajina. Oli pakko pyytää vähän anteeksi katseella: "Anteeksi äippä, olihan ne jo kokonaiset kuusi päivää vanhat hanskat..." Koiran logiikalla noin vanhat asusteet sietivätkin jo pientä schapendoes-käsittelyä! Jäin siis rymäyksellä kiinni rysän päältä. Tästä otin opikseni. En jäisi tulevaisuudessa kiinni tekosistani.
Joulukuussa koitti ensimmäinen jouluni omassa kodissa. Joulussa oli paljon hyvää: ruokaa, lahjoja ja ihmisiä. Muru-kissalla oli tosin omia murheitaan, ja hän joutui käymään eläinlääkärissä – minä en aivan ymmärtänyt, miksi joulun aikaan piti lähteä sellaisiin paikkoihin. Ja jouluhinnoilla. Ei ollut halpaa lystiä se. Syyllinen en ollut kuitenkaan minä Murun vaivoihin, vaan paise persuksissa. Minulle joulu oli ennen kaikkea perheen yhdessäoloa. Muru ja Siru olivat siinä mukana, ja vaikka olin vielä nuori koira, aloin ymmärtää, että juuri nämä tutut ihmiset ja eläimet muodostivat minun maailmani. Perheen ensimmäinen yhteinen vuoteni oli takana.